Ukki ja minä

Elämän alku

Ukki oli vanha jo minun syntyessä. Myöhemmin havaitsin, että hän on pappaakin vanhempi. Oikeastaan vain minä olin nuori. Olinhan juuri syntynyt.

Mummokin oli vanha eikä osannut silti kunnolla puhua. Hän lässytti kuin oppimaton.

– Tui tui, pläpläplää, hyssynkyssyn, hihihii, mummonsoma.

Mummon sanaston minä opin aika nopeasti ja tiesin milloin hän oli lähellä.

Ukin sanasto oli paljon vaikeampi, enkä oppinut sitä ensimmäisenä vuotena.

– Mitäs Ukin kalakaverille kuuluu, joko kohta lähdetään hauenvonkaleita nostamaan, kasvatahan hauiksia veneen soutoon, myö miehet mennään kohta hirvijahtiin.

Pappa ei paljon puhunut minun kanssa, koska hänellä oli aina kiire.

Mamma tyrkkäsi tissin suuhuni, jos vain aloin keskustella hänen kanssaan lasten kielellä. Pikku hiljaa sain hänet ymmärtämään, että jos kitisen vain vähän, silloin haluan ruokaa ja jos kirkaisen kovempaa, silloin ovat paskat housussa.

Tällaista keskustelua jatkui vuoden verran, ennen kuin minulta alettiin vaatia enempi vanhempien ihmisten sanoja. Aloin sanoa mamma, mummo, pappa ja ukki, vaikka ei niistä mitään hyötyä ollut. Jos halusin huomiota osakseni, niin aloin vain vääntää itkua, kunnes joku tuli apuun. Useimmiten halusin vaan jonkun luokseni, koska tunsin itseni yksinäiseksi.

Ryömimällä matkan teko oli aika vaivalloista. Polvet siinä kärsivät, eikä näkyväisyyskään ollut hyvä, kun silmät olivat lattiaa kohden. Niinpä nousin jaloilleni ja laahustin tuolien, pöytien ja kaappien tukemana. Tietenkin sattui vahinkoja, kun pöytäliinat valuivat lattialle, taikka kukkapurkit tippuivat. Tämä ei ollut naisten mieleen, mutta ukki tuli apuun kertoen, että se on sellaista, kun mieheksi varttuu.

Kalareissu

Ukki kertoi usein omista metsästys ja kalastus reissuistaan. Minäkin aloin kärttää mukaan. Olin kuitenkin jo lähes nelivuotias, ennen kuin ukki otti mukaan veneeseen. Aluksi minun oli istuttava veneen pohjalla, kun ukki tarkisti katiskat kaislikon reunasta. Heinäkuun lopulla ukki otti kaksi pohjaonkea mukaan ja sanoi, että nyt me miehet ongitaan ahvenia. Keräsimme purkkiin matoja ja minä juoksin intoa täynnä kumikengät lonksuen veneelle. Ukki nosti minut veneeseen, ojensi matopurkin ja onget minulle ja käski istumaan keskilankulle. Katselin ukin naamaa, kun hän souti verkkaisin vedoin kaislikon läpi. Mitenhän vanha tuo ukki mahtaa olla, ajattelin. Varmaan hän on monta kymmentä vuotta. On siinä iässä ehtinyt onkia monet ahvenet ja ampua hirvet. Samassa havahduin, kun ukki heitti ison kiven veteen.

Vene pysähtyi ja ukki alkoi pujotella matoa koukkuun. Me pitelimme onkiamme veneen reunalla. Näin, että ukki kohotti vapaansa silloin tällöin ja minäkin aloin tehdä samoin. Hän oli jo saanut monta kalaa ennen kuin minä sain elämäni ensimmäisen kalan. Puhua pälpätin, nauroin ja huusin ilosta. Ukkikin päästi röhönaurun ja laittoi uuden madon. Innostuin niin, että en tirppanut istua paikallani, vaan nousin kuikkimaan reunan yli kaloja.

Ukki oli huomannut, kun pulahdin laidan yli veteen. Hän haroi vettä ja yritti nähdä veden läpi, mutta poikaa ei näkynyt missään. Sitten hän näki kumikengän veneen toisella puolen ja tempaisi sen ylös hätäpäissään. Poika roikkui kengässä. Naamat heillä oli samalla tasolla, vaikkakin ylösalaisin toisiinsa verrattuna. Poika alkoi yskiä ja vettä valui suusta. Ukki ihmetteli, että taisi saada yskän kesälämpimässä vedessä. Hän laski pienokaisensa veneen pohjalle.

– Ei siellä näkynyt yhtään ahventa. Sen kuultuaan ukki alkoi taas nauraa, niin että vene tärisi.

Sen jälkeen meille ostettiin pelastusliivit. Ukki piti sitä vain talvella pilkillä, sillä hän tykkäsi, että se on liian kuuma kesällä.

Hirvijahti

Kuusi vuotiaana lähdin ukin kanssa hirvijahtiin. Yritin minä jo viime vuonna, mutta risukoissa kulkiessa olivat koipeni liian lyhyet. Vuoden aikana kasvoin melkein miehen mittaan.

Kirkon takametsässä olimme kiertämässä suota, metsäneläinten tekemää polkua pitkin, kun pajujen takaa nousi iso hirvi makuultaan ja tollotti meitä noin kahdenkymmenen metrin päästä. Ukki laski pyssyn olaltaan, tarkasti panokset ja alkoi tähdätä hirveä.

Hau hau. Samalla hetkellä kuului koiran räkätys takaamme. Hirvi kipitti matkoihinsa ja rakki meinasi käydä minun kimppuun. Ukki huitaisi sitä pyssyllä niin että se lensi suoveteen ja sitten kipitti vinkuen takaisin kirkkoa kohti.

– Se oli taas sen vallesmannin rakki, joka on aina ihmisten kimpussa, ukki murisi.

– Vallesmanni lellii sitä ja syyttä ihmisiä sen härnäämisestä. Jonain kauniina päivänä joku sen kyllä ampuu.

Me jatkoimme kulkua polulla suon yläpäätä kohti. Kun pensaikko harveni ja avoin petäjäkangas avautui eteemme, huomasimme hirven 100 metriä kauempana meitä tuijottamassa. Seisahduimme heti ettei saalis karkaisi. Taas ukki teki samat valmistelut, pyssy vaaka-asentoon, patruuna pesään ja tähtäys. Minä tein vaistomaisesti samat liikkeet vaikkei minulla pyssyä ollutkaan. Mutta olinhan minä jo harjoitellut tilannetta puupyssylläni, jonka ukki teki minulle jo kaksi vuotta sitten. Harmi vaan kun se unohtui lähtötohinassa eteisen naulaan.

Pam!

– Mitä tapahtui, kysyin puolisäikähtäneenä ukilta.

– Ammuin hirveä, mutta taisi osua huonosti, kun se vielä juoksee karkuun. Minne se nyt aikoo, kun noin hitaasti lönkyttääkin.

Hirvi oli muuttanut suuntaa ja käveli nyt kaikessa rauhassa suon takareunaa alaspäin. Me lähdimme perään. Lähemmäs kirkkoa päästyään se hyppäsi kirkkomaan kiviaidan yli ja jäi makaamaan ison hautakiven taakse. Siellä se makasi kuolleena, kun saavuimme aidalle.

– Täällä taitaa olla vain kuolleita, tuumi ukki hautausmaata katsellen.

Ukki käski minun juosta kotiin ja sanoa isälle, että tulee traktorin kanssa hirveä hinaamaan. Jouduin juoksemaan vallesmannin rappujen edestä. Silloin rakki hoksasi minut ja ampaisi perään. Minä lisäsin vauhtia, mutta koira oli jo aivan persuuksissa kiinni, kun isä tuli kaupan ovesta ulos hiivan haku reissultaan. Koira vinkaisi ja syöksyi takaisin kotiinsa. Kait se tunsi isän kovat kalossit entuudestaan.

Olimme aitassa paloittelemassa hirven lihoja, kun vallesmanni ilmestyi ovelle. Hän puhua pulputti niin paljon sanoja, että ne kaikki eivät tulleet rivissä sen suusta, vaan monet sanat tulivat vierekkäin. Ukki oli kuulemma ampunut hirven hautausmaalla luvattomasti. Siitä oli kuulemma selvät jäljet.

– Sakkoja tulee jos ei linnaakin ja lihat valtiolle, ukko höpötti.

Kun vallesmanni väsyi sanatulvaansa, alkoi ukki selonteon aikajärjestyksessä. Koirastakin ukki mainitsi ja kehotti vallesmannia sen lopettamaan. Silloin alkoi toinen sanatulva entistä ehompana. Pikkuhiljaa hän kuitenkin rauhoittui ja määräili ehtoja tapahtuneeseen.

Lopuksi otti vallesmanni minun vanttuun, jonka mummo oli virkannut oman pässin villasta. Hän painoi vanttuulla hirven päätä ja sanoi, takakoipi.

Ukki irrotti hirven toisen kinkun ja työnsi sen säkkiin. Lainvalvoja nosti säkin olalleen, nosti kättä hymyssä suin ja häipyi ovesta.

Siinä meni ukilta monta päivää ennen, kuin käsitin edes osan tapahtuneesta.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin ukin kanssa kaupassa, kun vallesmanni tuli sinne ja noitui. Kansa jäi tuijottamaan sitä suut auki.

– No kun se rakki paskantaa minne sattuu. Mutta on se toisaalta niin herttainen, etten voi olla edes vihainen.

Huomasin heti, että kaikki muut olivat vihaisia kylän pahimmalle rakille.

Muutamaa päivää myöhemmin ukki kertoi illallispöydässä, että vallesmanni on ampunut koiransa. Katselin tarkkaan kaikkien naamoja, kun ukki jatkoi selontekoa.

– Aamulla kun vallesmanni oli lähtenyt aamukierrokselle kylälle, niin hän oli liukastunut koiran paskaan rappusilla ja lyönyt takamuksensa niin kovalla voimalla sementtirapun reunaan, ettei kärsi istua.

Tapahtuma ei näyttänyt surettavan ketään ja hilpeästi kyseltiin ukilta tarkempia tietoja.

Oltiin jo joulun kynnyksellä, kun paljastin salaisuuteni ukille.

– Ei se ollut koira, vaan minä, joka teki sen liukumiinan rappusille.

Topi